Hiljaisuus. Täällä vaan ei täällä. Blogi kuorsaa kuin vanhus nojatuolissaan, mutta Helsinki kuhisee. Elämää ja kiirettään. Samoin on vähän minullakin: aikaa vie opiskelujen mukana raahautuminen sekä typerä ylikuormituskykyni. Kaikki tänne vain joo! Teen minä, ihan varmasti! Ja miten käykään, niin...
Noh, yksi suuri muutos tapahtui kuitenkin tässä vuodessa, sillä sain vihdoin oman kämppäni. Koti, luukku, läävä, oma pesä. Vähän kaikkea sekaisin, mutta pidän silti. Voisi ottaa jopa muutaman kuvatuksen jossain vaiheessa. Ehkä.
Aloitin blogin syksyllä vuonna 2010, jolloin kävin ensimmäistä kertaa kunnolla Helsingissä. Siis ihan sillä tavalla että tallustelin katuja ja yövyin hotellissa, oma sukupiiri kun asustelee lähellä mutta silti niin kaukana, että Helsinki on jäänyt aiemmin etäiseksi. Asustettiin yksi yö Cumulus-hotellissa Kaisaniemessä ja reissusta on jäänyt parhaiten mieleen pöllöleffa, kanariankeltainen yö ja hotellin katon pilvikoristeet. Aika psykedeelinen reissu, pakko sanoa. Helsinki-kuva sen jälkeen oli yhtä hajanainen kuin ennekin ja kaupunki oli outo. Hauskaa että yli kolme vuotta myöhemmin kuljen kyseisen hotellin ohi joka päivä ja se todellakin on arkea.
Helsingin kevät on antanut pieniä tirkistelymahdollisuuksia ja kiusannut niin, että uskalsin laittaa jopa kevättakin. Virhe. Iltasella viima iski ja lujaa, mutta onneksi oli auto ja lämmin vierustoveri. Un voisin. Sydäntä lämmitti kuitenkin enemmän illan musikaalinen nautinto eli tunnelmallinen Simojoen Pekan "olohuonekeikka". Läsnäolo ja lämmin yleistunnelma iskivät, mutta samoin sanoma. Tuli seurakuntaikävä, jota ajattelin alkaa parantaa tässä myös.
Silmiä väsyttää, hämmentävää. Itsekuria pitäisi kyllä kehittää, sillä uni olisi tervetullut kaveri, ainakin aamu-minän mielestä. Hämmentävää tämä "vähän vielä" -fiilis, joka iskee aina iltaisin... Siksipä: puff. Olen poissa.
